Aloituksen merkityksestä asianajossa
"Alussa oli suo, kuokka ja Jussi". Täydellinen aloitus Väinö Linnalta, joka oli niin taitava kirjoittaja, ettei tarvinnut olennaisen kiteyttämiseen kuin kuusi sanaa. Tuohon lauseeseen kiteytyy kirjan keskeinen tarina päähenkilön loputtomasta raatamisesta oman maan takia.
Hyvä aloitus asettaa lukijan tai kuulijan oikeaan mielentilaan vastaanottamaan tulevaa. Tämän takia aloituksella on kirjoittamisessa, puhumisessa ja asianajossa keskeinen merkitys.
Asianajossa, ainakin suomalaisessa kontekstissa, on perinteisesti kuitenkin korostettu lopetuksen merkitystä. Perinteinen näkemys on, että hyvä asianajollinen suoritus päättyy sujuvaan loppulausuntoon, joka vakuuttaa ratkaisijan asianajajan edustaman kannan oikeellisuudesta. Tämä on edelleenkin totta: asianajajan pitää hyödyntää viimeisen sanan sanomisen mahdollisuutta, osoittaa aukot vastapuolen argumentaatiossa ja pyrkiä kääntämään kuulija omalle puolelleen. Mielestäni tämä perinteinen loppulausuntoa painottava näkemys kuitenkin yliarvioi tuomarin kykyä pysyä jutun suhteen neutraalina siihen saakka, kunnes hän jää harkitsemaan jutun lopputulosta.
Yhdysvaltalaisessa ammattikirjallisuudessa on esitetty psykologiseen tutkimukseen perustuen, ettei tällainen ratkaisijan oletettu neutraalisuus ole lainkaan mahdollista. Jokaisella ihmisellä on sisäinen taipumus ryhtyä kannattamaan jompaakumpaa puolta eli "valita puolensa", oli sitten kyse oikeudenkäynnistä tai muusta tilanteesta, jossa on selkeä vastakkainasettelu. Aidosti neutraalina pysyminen on käytännössä mahdotonta, koska se ei ole luontevaa. Esimerkkinä tästä on käytetty urheilukilpailun, esimerkiksi tennisottelun seuraamista: jotta ottelua on mielekästä seurata, katsoja ryhtyy välittömästi arvioimaan, kumpaa pelaajaa hän kannattaa. Tämä tapahtuu pitkälti tiedostamatta ja täysin automaattisesti. Koska ihmisellä on voimakas sisäinen taipumus valita puolensa heti, kun se vain on mahdollista, tämä tulisi huomioida asianajossa: ratkaisija tulisi vakuuttaa oman kannan oikeellisuudesta mahdollisimman nopeasti. Ensimmäinen, joka saa hänet puolelleen, on todennäköisempi voittaja. Tämän takia asiaesittelyyn tulisi panostaa paljon - muutama ranskalainen viiva ruutupaperissa ei riitä (ellei sitten asianajaja omaa täysin poikkeuksellista kykyä synnyttää minimivaivalla kiinnostava ja vakuuttava esitys).
Ratkaisijan näkemyksen muuttaminen myöhemmässä vaiheessa - esimerkiksi sillä loistavalla loppulausunnolla, johon kaikki parhaat argumentit ovat säästetty - on tämän katsontakannan mukaan paljon vaikeampaa. Syy on vastaavalla lailla inhimillinen: oman mielipiteen muuttaminen on epämiellyttävää, koska silloin joutuu myöntämään olleensa jossain asiassa alun perin väärässä. Tämän takia pyrimme tiedostamattamme ja täysin intuitiivisesti huomioimaan erityisesti niitä argumentteja ja faktoja, jotka tukevat jo tekemiämme ratkaisuja, ja antamaan vähemmän painoarvoa niitä vastaan puhuville seikoille. Jos tuomari, välimies tai lautamies on jo pitkälti vakuuttunut vastapuolen kannan oikeellisuudesta, hänen päänsä kääntäminen on siinä vaiheessa vaikeampaa.
Keskustelu oikeuspsykologisten teemojen ympärillä on Yhdysvalloissa varmasti aktiivista siksi, että jury-järjestelmässä oikeudenkäyntien lopputuloksia ratkotaan usein rivikansalaisten muodostamissa kokoonpanoissa. Edellä mainitut taipumukset koskevat kuitenkin kaikkia ihmisiä, ja ratkaisun tekeminen on kaikesta juridiikasta huolimatta myös inhimillistä ratkaisutoimintaa. Asianajajan kannattaa siksi työssään pyrkiä vahvaan aloitukseen ja ratkaistaisijan vakuuttamiseen mahdollisimman nopeasti. Ja vaikka olisikin vakuuttunut siitä, että ratkaisija kuuntelee täysin neutraalisti kaikki todistajankertomukset ja vasta kaiken aineiston vastaanottamisen jälkeen vetäytyy tekemään ensimmäisenkään johtopäätöksen, hyvästä asiaesittelystä ei voi olla ainakaan haittaa.